Elämän kipupisteet: lapsen itsemurha, Camillan valinta

Kun onnelliseksi luultu nuori nainen tekee itsemurhan, jää hirveästi kysymyksiä. Il Divo -yhtyeen Hallelujah soi, ja iloiset matkakuvat Afrikasta täyttävät läppärin ruudun. Videolla vaalea, kaunis nuori nainen hymyilee, kulkee aurinkoisia katuja, sukeltaa, pelleilee kameralle. Mikään ei kieli siitä, että tuo nainen, Camilla Spiik, hautoisi itsemurhaa. Filmin on koonnut Camillan isä, Karl-Magnus Spiik osana surutyötään. Sen katsominen hämmentää. Viimeiset kuvat on otettu vain muutama kuukausi ennen Camillan ratkaisua. Kaikki näyttää niin hyvältä ja ehyeltä. Siltä Camillan elämä näytti lomakuvien ulkopuolellakin. Itsemurha tuli hänen läheisilleen täytenä yllätyksenä.

"Hän suojeli meitä sulkemalla pahan olon sisälleen. Emme tienneet siitä", Karl-Magnus Spiik kertoo.

Camilla Spiik ei toteuttanut itsemurhaansa hetken mielijohteesta. Hän suunnitteli kaiken huolella. Auton etupenkille, vierelleen, hän jätti pitkän kirjeen. Se sisälsi viimeisiä sanoja läheisille. Sen vierellä kassissa oli myös Camillan päiväkirjoja. Ne olivat vanhemmille, että he oppisivat tietämään paremmin, kuka Camilla oikein oli. Ja että he ymmärtäisivät. Kai toiseksi viimeisenä tekona oli isoin kirjaimin talouspaperille kirjoitettu sana: Anteeksi. Ja sitten se viimeinen: laukaus.

"Kaikki miettii, minkä takia. Harmi vaan, etten itsekään tiedä", 20-vuotias Camilla Spiik kirjoitti autossa. Kirjoitti hän paljon muutakin. Ettei näe itsellään tulevaisuutta, ettei halua vastuuta, ei tehtäviä, ei töitä, ei kasvaa isoksi. Hän halusi olla kuin Peter Pan, joka lentää Mikämikämaahan. Hän kirjoitti, ettei pitkään aikaa ollut enää osannut nauttia mistään. Kenenkään seura ei tehnyt iloiseksi kuten ennen. Edes vaatteet eivät enää kiinnostaneet, tuo aiemmin niin tärkeä osa elämää. "En vain jaksa jatkaa eteenpäin."

Camillan ahdinko selvisi läheisille vasta päiväkirjoista. Ystävättären "onnellisena prinsessana" pitämä tyttö olikin sisimmässään onneton. Mitä Camillalle tapahtui? Mennään lapsuuteen. Ensimmäiseksi Karl-Magnus, "Kalle" Spiik muistaa pehmolelut. Niitä Camillan huone oli täynnä. Ne olivat tytölle kaikki kaikessa.

"Camilla oli aivan ihana lapsi. Hän oli enkeli jo silloin."

Mutta myös hyvin herkkä. Perheen lentäväksi lauseeksi on jäänyt pienen tytön vaatimus: "Minä haluan kuulla vain ystävällistä puhetta." Kalle Spiik muistaa, että se liittyi vanhempien välisiin riitoihin. Kaksi vahvaa ihmistä selvitteli välejään äänekkäästi.

"Camilla ilmeisesti kärsi meidän riidoistamme enemmän kuin ikinä tajuttiin."

Terapeutit toitottavat, että vanhempien pitää riidellä eikä peitellä riitojaan.

"Näin väitetään. Ehkä se onkin vain vahvojen etuoikeus," Kalle Spiik sanoo. Hän on itse liikkeenjohdon konsultti ja työyhteisökouluttaja. Hän on oppinut pohtimaan ihmissuhteita ja ristiriitoja. Kyllä hänenkin mielestään tunteet pitää näyttää perheessä avoimesti.

"Mutta millä voimalla ja miten! Herkällä lapsella kaikki riita menee suoraan sisälle."

Siihenkö pienen tytön maailma romuttui? Ei tietenkään. Mutta ehkä siinä on jo aavistus yhdestä pienestä purosta. Herkkä lapsi ei oppinut koskaan käsittelemään omia ristiriitojaan, purkamaan aggressioitaan. Pehmolelujen maailmassa ahdistus painettiin piiloon. Vasta nyt vanhemmat ovat tajunneet, ettei tytär osannut suojata itseään.

"Camilla oli niin herkkä, ettei hänellä ollut henkistä suojamuuria. Hän ei osannut rakentaa sellaista", isä pohtii.

Mutta muurin tytär osasi rakentaa. Sellaisen, jonka takaa paha olo ei näkynyt. Päiväkirjassa Camilla tuskailee, miksi ystävätkään eivät näe häntä, eivät usko, että hänellä on vaikeaa. Itse hän kaipasi takaisin huolettomaan lapsuuteen, viisivuotiaan elämään. Päiväkirjoista vanhemmat ovat lukeneet, että paha tuli tyttären elämään jo alakoulussa. Se paha oli kiusaaminen.Yksi poika sen aloitti. Camillan äiti, Amy Spiik, puuttui siihen.

"Amy puhutti opettajaa, poikia sekä heidän vanhempiaan. Me luulimme, että se saatiin loppumaan", Kalle kertoo. Camilla kirjoittaa, ettei niin käynyt: häntä kiusattiin koko kouluajan. Vasta päiväkirjasta vanhemmat ovat lukeneet, että tyttö itki usein huoneessaan ja pyyhki kyyneleet kun tuli muiden pariin.

"Edes paras kaveri ei nähnyt sitä. Hän luuli, että Camillalla meni hirveän hyvin."

Tieto kiusaamisesta painaa vanhempia. "Emme me sitä kiusaamisen haavaa olisi pystyneet poistamaan, mutta olisi pitänyt rakentaa sen alle voimakkaammin lämpöä ja sisältöä, sitä että hän on ainutlaatuinen ja tärkeä meille ihan vaan siksi, että on olemassa."

Kyllä Kalle Spiik sitä tekikin. Kertoi ylioppilas- ja 18-vuotisjuhlapuheissa, miten rakas Camilla on. Miten Camilla pienenä opetti hänelle, isättä kasvaneelle miehelle, hellyyttä ja halaamisen taidon. Kertoi senkin, että suurin lahja vanhemmille on jo siinä, että tyttö on olemassa.

"Mutta ne olivat vain juhlapuheita, vaikka lähtivätkin sydämestä. Eivät ne riittäneet."

Mikä sitten olisi riittänyt?

"Me teimme kaiken perheenä. Lapset olivat mukana joka paikassa. Heitä hellittiin. Meillä puhuttiin asioista. Luulin, että meidän avoimuutemme olisi ollut mallina, mutta ei."

Kalle Spiikiä kiusaa ajatus, että olisi pitänyt rakentaa tyttöön henkilökohtaisempi kontakti.

"Oltaisiin menty vaikka saareen kaksistaan viikonlopuksi. Olisin voinut päästä riittävän lähelle, että hän olisi alkanut puhua. Kyllähän tuollainen kiusaaminen on ollut paineena sisällä. Ja olisin voinut puhua siitä, miten miehet ajattelevat ja toimivat."

Amy Spiik liittyy seuraan. Hän on lukenut William Styronin kirjaa Pimeän kuva, muistelma hulluudesta. Se kertoo ihmisestä, joka peittää masennuksensa.

"Menin jokaiseen samaan koukkuun, joista tuossa kirjoitetaan, enkä nähnyt Camillan pahaa oloa", äiti tuskailee. Vaikka juuri äidilleen Camilla sentään puhui asioistaan, tai edes jotain niistä. Ei hän kuitenkaan paljastanut sitä valtavaa pahaa oloa, joka hyökyy päiväkirjoista. Sieltä löytyy itsetunnon puutetta, henkisesti rampauttavaa itseinhoakin. Hän kirjoittaa sisällään olevasta mustasta mönjästä. Päiväkirjoissa tyttö tajuaa, että kiusaaminen on tehnyt hänet sellaiseksi: "Kuinka erilainen mä olisin, jos mua ei olisi koskaan kiusattu. Mä olisin varmaan normaali, enkä häpeäisi kaikkea tai sulkeutuisi kuoreeni. Mä olisin vapaa näistä mun taakoistani, jota mä meidän luokkalaisten takia joudun nyt kestämään... Mä ponnistelen jo nyt etten mä murru niiden alle!" Näin Camilla kirjoitti päiväkirjaansa lokakuussa 2001, vajaat seitsemän vuotta ennen itsemurhaansa.

Sitä lukiessa tulevat mieleen kouluampujat, koulukiusattuja hekin. Oliko Camillassa samaa vihaa?

"En usko, että Camilla tunsi vihaa...tai kyllä hän tunsi! Hän oli niille pojille vihainen. Ja hän oli valtavan vihainen muidenkin puolesta, sellaisten, joita kohdeltiin huonosti. Hän oli kuin pesusieni, joka imi muiden huolet", Amy muistaa.

Näin jälkeenpäin Spiikit ovat tajunneet monta pientä seikkaa, joista olisi voinut nähdä, että asiat eivät olleet kunnossa. Mutta kun ne tulivat pikkuhiljaa, luultiin, että ne kuuluivat nuoruuteen. Oli tavoitteettomuutta ja innottomuutta. Viimeisenä keväänä yhteinen tekeminen ei enää kiinnostanut kuten ennen, ja oli kuin tyttö olisi kääntänyt selkänsä perheelleen.

Camillalla oli muutama hyvin läheinen ystävä, mutta silti hän koki itsensä yksinäiseksi. Spiikit kertovat, että hautajaisiin tuli kuitenkin valtavasti nuoria.

"Luulen, että hän itse piti itsensä ulkopuolella. Ei ehkä uskaltanut mennä lähelle", Amy Spiik pohtii. Ystäväpiirin kapeneminen tapahtui pikkuhiljaa kevään 2008 aikana. Se ei herättänyt vanhempien huomiota. Ei sekään, että tyttö etääntyi perheestä.

"Nuoren kuuluukin irtautua perheestä. Halasin Camillaa aina kotiin tullessani. Kyllä hän viime vuosinakin sieti sen, mutta tunsin sanattoman viestin: älä tule lähelle. Sekin kuuluu nuoruuteen", Kalle muistelee.

Camillan oli vaikea solmia suhteita poikiin, mutta ulkomaalaisiin se onnistui paremmin, ja hänellä ehti olla pari poikaystävää, joista viimeinen oli lapsena Suomeen sotaa paennut poika. Se suhde oli raju ja siinä oli turbulenssia, jos varmasti paljon hyvääkin. Nyt äiti näkee, että tyttö jäi loppuaikana riippuvaiseksi poikaystävästään. Halusi koko ajan, että poika olisi hänen kanssaan. Vanhemmat tajusivat, että jotenkin tytön elämä "valuu" liikaa, mutta kun sekin kuuluu nuoren aikuisen maailmaan. Kaikki nuoret eivät ole valmiita tarttumaan tulevaisuuteensa. Nyt he ymmärtävät, että tytössä kasvoi voimattomuus. Camilla aloitti harrastuksia, jotka lopetti nopeasti, ja yhä useammin muiden nuorten käytös tuotti hänelle pettymyksen. Ja jos nuorta väsyttää aamulla sängystä nouseminen, niin ketäpä nuorta ei väsyttäisi?

Jossain vaiheessa Camilla sanoi äidilleen, että haluaa terapeutin. Äiti hämmästyi, mutta ajatteli, että totta kai se järjestetään. Lääkäri määräsi nopeasti lääkkeet ja teki testin itsemurha-alttiudesta, muttei nähnyt vaaraa.

"Hän ei nähnyt sitä ollenkaan", Kalle sanoo.

Camilla peitti sen", Amy kertoo.

Kalle huomauttaa, että tässä kohtaa he ovat erimielisiä. Hänen mielestään ammatti-ihmisen pitää nähdä tai ainakin osata epäillä. Testistä pitää jäädä ristiriitainen tulos, joka herättää epäilyn. Amy ajattelee, ettei mitään näy, jos toinen ei halua itse kertoa.

"Masennus on se avainsana. Jos me olisimme sen ymmärtäneet", Amy sanoo.

Mutta se ei näkynyt ulospäin. Ei ainakaan läheisille, jotka olivat liian lähellä nähdäkseen.

Sitten oli vielä viimeinen koitos. Camilla pääsi Taideteollisen korkeakoulun pääsykokeisiin tuhansien joukosta. Päiväkirjasta on saatu lukea, että Camilla teki pääsykokeesta itselleen merkin. Kun se ei onnistunut, ei ollut tulevaisuutta. Ulospäin hän ei sitä näyttänyt.

Vanhemmat ovat miettineet paljon, miksei Camillalla ollut henkistä suojakilpeä. Sitä, joka suojaa silloin kun elämä murjoo ja joka auttaa uskomaan, että tästäkin ongelmasta vielä selvitään. Miksei hän rakastanut itseään, vaikka tiesi, että perhe rakasti häntä?

"Hoidettiinko me liikaa häntä? Rakastettiinko liikaa", Kalle kysyy.

"Ehkä olisi pitänyt työntää enemmän ulkomaailmaan pienissä asioissa. Hän oli herkin tässä perheessä. Ehkä me kävelimme liian helposti ohi", Amy miettii.

He ovat yrittäneet välttää jossitteluja. Ne eivät auta enää.

Kalle on kirjoittanut omaksi terapiakseen tapahtuneesta kirjan Isän suru.

"Helpottaa, kun yritän nähdä Camillan elämällä jonkin merkityksen. Hänen tarinansa on varmasti hyvin monen nuoren ihmisen tarina. Miksi nuoret eivät näe, että muillakin on vaikeaa? Miksi he luulevat olevansa niin yksin", Camillan isä kysyy.

Jutussa oleva katkelma Camilla Spiikin päiväkirjasta on Karl-Magnus Spiikin kirjassa Isän suru (Mediapinta Oy).

"Hoidettiinko me liikaa häntä? Rakastettiinko liikaa?"

Kalle ja Amy Spiikin tytär Camilla surmasi itsensä heinäkuussa 2008. "Päätimme heti puhua siitä avoimesti", Kalle Spiik kertoo. Hänen kädessään on kuva Camillasta pienenä tyttönä.

Yhteisten muistojen työstäminen on tärkeä osa vanhempien selviytymistä. Vanhat valokuvat ja videot koskettavat.

"Me yritämme välttää jossitteluja. Eiväthän ne auta", Amy Spiik sanoo. Läppärillä näkyy kooste Camillan elämästä.

Teksti Marja Aalto Kuvat Tommi Tuomi